Keep, toss, give away / Se on ohi.

Aloitan viimeisen blogimerkintäni tällä kuvalla, sillä se jotenkin kiteyttää viimeiset viikkoni Bonnissa: aika meni kuin sumussa, joka syntyi työstressistä, pään sekoittavista ihmisistä, epäsäännöllisestä rytmistä, runsaasta juhlinnasta ja niukasta unesta. Kuva on otettu vikana iltanani Bonnissa, arviolta noin kuusi tuntia ennen lentokoneeni lähtöä. Mutta älkäämme aloittako lopusta: käydään ensin läpi, mitä viimeisinä viikkoina tapahtui.

Vuoden kuudennella viikolla alkoi Rhein-laakson karnevaalien sävyttämä bileputki. Kuten blogistani on voinut ymmärtää, olen aiemminkin käynyt varsin aktiivisesti ulkona, mutta tästä alkoi pokeritermeillä suoraansanottuna all-in putki: lähtö Saksasta alkoi häämöttää mielessä, joten loppuajasta oli otettava kaikki irti.

Maanantaina eräs Telekomin johtajista piti läksiäisjuhlat, johon toki menin luotetuimman bileavecini kanssa kuokkimaan. Itse juhlallisuudet olivat supertylsät, mutta kun meidät päästettiin pitopöydän antimien kimppuun, ilo oli kokonaan meidän ja illasta kehkeytyi varsin legendaarinen.

Tiistaina ja keskiviikkona ei työ oikein maittanut, mutta uni senkin paremmin.

Torstaina oli edessä karnevaalien päättäjäisviikonlopun ensimmäinen päivä. Pukeuduin jo töihin ampiaisasuuni (luulin olevani mikä vain pörriäinen, mutta viikonlopun aikana useammat tuntemattomat ihmiset tekivät selväksi, että olen ilmetty Maija Mehiläinen), ja juhlat alkoivat kello kymmenen brunssilla kollegoiden kanssa. Töiden jälkeen menin muiden harjoittelijoiden kanssa suoraan pääkonttorin bileisiin, joissa oli parhaassa seurassa taas vähän liiankin hauskaa.Perjantaina herääminen ei ollut ehkä elämäni ylväimpiä kokemuksia, mutta töihin oli yhdeksältä mentävä. Onneksi konttorilla ei ollut lähes ketään, kun kaikki fiksummat olivat tajunneet ottaa perjantain vapaaksi. Ehdin siinä sitten hyvin pohdiskella kokemiani tuhoja ja listailla kadonneita tavaroita: huivi, musta peruukkini, työhenkkarit, kännykän takakuori. Lounaalla puimme illan tapahtumia, ja kolmelta luovutin suosiolla ja menin kotiin nukkumaan. Illalla oli näet lähdettävä uuteen nousuun, sillä suuntasimme opiskelijabileisiin.

Näissä bileissä knowledge management ei ollut vahvuuteni. Menestykseni kannustamana päätin lauantaina jäädä kotiin ja jättää juhlimisen parempikuntoisille.

Sunnuntaina jaksoin taas olla olemassa, ja kävin päivällä Bad Godesbergissa katsomassa ensimmäistä karnevaaliparaatiani. Paria tuntia kauempaa en kylläkään viihtynyt, sillä kylmä ilma ajoi porsaan tyttösen kotiin. Siestan jälkeen illalla kokoonnuimme ravintolaan illalliselle, ja jatkoimme myöhemmin vielä baariin. Jengi oli varsin väsynyttä, ja kahden maissa olimmekin kaikki jo kotona lepäämässä.

Ruusumaanantai oli karnevaalikauden viimeinen päivä, jota lähdimme juhlistamaan Kölniin. Upeita pukuja, suklaata ja ihan liikaa ihmisiä. Iltapäivällä väentungos pelotti meidät pois, joten siirryimme Bonniin katsomaan paikallista vähemmän kaoottista kulkuetta. Olimme paikalla niin myöhään, että jouduimme juoksemaan kulkueen kiinni. Päädyimme kävelemään kulkueen mukana paraatiautojen välissä, mikä olikin varsin hyvä taktiikka, sillä näin pääsimme näkemään kaikkien kulkueen varrelle kerääntyneiden ihmisten hienot asut. Täällä nimittäin aivan kaikki vauvasta vaariin ovat vetäneet jonkinlaiset naamiaisrytkyt ylleen, eikä normivaatteisiin sonnustautuneita näe missään.

Rankoista karnevaaleista jäi sentään jotain käteenkin:


Selviydyin siis karnevaaleista hengissä ja melko vähäisin vammoin. Aloitin tiistaina neljän päivän työviikon kuvitellen, että tekisin rauhassa omaan tahtiini vikat työhommat ennen kuin pomon oli määrä palata saikulta seuraavalla viikolla, ja iltaisin ottaisin rauhallisesti ja lepäisin. Ja pah! Tiistaina pomon pomo soittaa ja varmistaa, että olenhan tietoinen siitä, että mun on määrä lähteä tiimin mukana konferenssiin koko torstaiksi ja perjantaiksi. No, en vissiin ollut, joten sain änkeä neljälle päivälle suunnittelemani työt kahteen kellon-ympäri-päivään ja unohtaa kaikki sosiaaliset menot. Sain kuin sainkin työt tehtyä, ja konferenssissakin oli ihan hauskaa (ilmainen hotelli, ruuat, juomat jne. eivät koskaan vetäisi mieltäni matalaksi), vaikka totta puhuen olisin mieluummin viettänyt ajan kavereiden kanssa.

Perjantaina illalla oli edessä vuoden megabileet, eli minun ja kuuden kaverinin yhteiset läksiäiset, ja yhden kaverin synttärit. Hieman hirvitti, kun havaitsin että Facebookin tapahtumaan oli kutsuttu 800 ihmistä, mutta onnellisesti vain hallittava määrä tuttuja saapui paikalle. Livemusiikkia, mahtava tunnelma, tosin itse kutakin jo vähän alkoi surettaa lähteminen.

Lauantaina sitten aloitin pakkaamisen. Lajittelin tavaroita kasoihin: mukaanotettavat jotka voi jo pakata, pois heitettävät roinat, tavarat jotka voi lahjoittaa eteenpäin. Kävin läpi hyllyllä lojuvia papereita, ja löysin synttärikortin mun yllätyssynttärijuhlilta. Ah, vesihanat aukesivat. Heitin kai 5 muovikassillista kamaa pois, lahjoitin kaksi säkillistä kamaa kämppiksille ja toiset kaksi mun loppuviikon hosteille (kavereille, joiden luona yövyin vikat kaksi yötä).

Ensimmäiset kolme päivää viimeisistäni menivät asioilla juostessa: pakatessa, siivotessa, töissä, eri virastoissa juostessa. Tiistaina pomoni järjesti mulle läksiäisillalliset pienessä piirissä, ja täytyy sanoa että hänellä olisi vielä enemmän lahjoja pitopalvelualalle - en ole aikoihin edes ravintolassa syönyt niin hyvää ruokaa. Keskiviikkona vein suurimman osan kamoistani kavereideni kämpälle, josta yhden "nyt hajoo pää" olusen nautittuani palasin kotiin siivoamaan.

Torstaiaamuna vuokranantajani tuli ottamaan avaimet pois ja tarkistamaan huoneeni kunnon. Yllättäen hän ei ollut aivan tyytyväinen siivouksen laatuun, mutta onneksi pelattuani "olen tyhmä ulkomaalainen"-kortin sain rangaistukseksi vain saarnan, ja takuuvuokran pitäisi siirtyä tililleni täysmääräisenä sitten joskus.

Kodittomana vaelsin töihin, ainoana avaimenani työlokeron avain. Illalla töiden jälkeen saavuin sitten viimeisine kimpsuineni kavereideni kämpälle, jossa mulla oli yösija. Asuttuani yhdeksän kuukautta ääliöiden kanssa oli ihanaa kokkailla yhdessä ja pohtia maailmanmenoa, asuen ihmisten kanssa, joiden seurassa oikeasti viihtyy. Illallisen jälkeen tosin jouduin vielä kiirehtimään illanviettoihin toiselle puolelle kaupunkia.

Pelätty perjantai koitti sitten: viimeinen päiväni töissä ja Bonnissa. Töissä oli ollut varsin tunteellista koko viikon, enkä toki vikanakaan päivänä täysin selvinnyt pillittämättä. Onnistuin kuitenkin läksiäistilaisuudessa pitämään puheeni, ja jo puhumaan pystyminen liikutuksen tilassa oli enemmän kuin olin itseltäni uskaltanut odottaa.Jätin hyvästit kaikille, väkersin vielä viimeisiä hommiani puoli viiteen, ja poistuin. Ulko-ovesta astuessani tajusin, että se oli nyt sitten tässä.

Illalla meillä oli vielä belgialaiset bileet, joissa tavaraa hajosi, mutta ystävyydet säilyivät. Ilta päättyi halauksiin (itkeminen oli seinälle ripustetussa kyltissä kielletty, ja onnistuin jopa tätä sääntöä noudattamaan) ja toiveisiin, että ehkä nähdään vielä.

Aamulla sitten nousin puoli kuudelta kahden tunnin unien jälkeen, keräsin itseni, sanoin viimeiset hyvästit (tällä kertaa en voinut olla kyynelehtimättä) ja suuntasin lentokentälle. Pillitin puolet lentomatkoista, mutta pääsin kuin pääsinkin yhtenä kappaleena Helsinkiin. Lentokentällä olin turta, eikä musta tuntunut enää siltä, kuin palaisin kotiin.

***

Olen nyt ollut nelisen päivää Suomessa ja nähnyt taas perhettä ja ihania ystäviäni. Olen edelleen apea Saksan jäljiltä, eivätkä ajatukseni taida vielä olla tarpeeksi kirkkaita reflektoidakseni viimeistä yhdeksää kuukautta. Epäilen kuitenkin, etten enää palaa tämän blogin pariin, joten tässä joitain huomioita:

- Töissä olin mukavuusalueeni ulkopuolella suurimman osan ajasta. Tein haasteellisia ja vaikeita hommia. Ymmärsin, että on ihan ok aina välillä mokata, jos siitä oppii. Kehityin ammatillisesti ihan sikana. Sain pomolta ja sen pomolta paljon palautetta, ja lopussa tosi hyvät arvioinnit: kiitosta siitä, että olin oikeasti onnistunut ottamaan palautteen vastaan, menemään itseeni ja parantamaan kaikilla mun tunnistetuilla kehitysalueilla. Rankkaa oli, ja pomon ollessa poissa lähes joka päivä olin pahalla tuulella, mutta kollegat ja kaverit olivat aina tukena. Olen aika ylpeä itsestäni, ja luotan nyt enemmän omiin kykyihini. Jäi voittajafiilis.

- Hektiset elämäntavat veivät aika lailla mehut, mutta yllätyin siitä miten hyvin jaksan vauhdikasta tahtia. Voin sanoa ottaneeni ajasta kaiken irti. Tämä oli täysillä elämistä, jos mikä.

- Olen onnistunut avaamaan joitain sisäisiä solmujani. Mokailtukin on ja opittavaa edelleen riittää, mutta on hienoa huomata, että ongelmistaan voi myös päästä yli.

- Olen muuttunu sosiaalisemmaksi, rohkeammaksi, itsevarmemmaksi, kohteliaammaksi, ystävällisemmäksi - ja hullummaksi (reckless olisi englanniksi oikea sana). Oli jännää, kun pomoni pomo kuvaili mua sanalla "charming", koska en ole ikinä nähnyt itseäni sosiaalisesti erityisen sulavana. Olen kai siis löytänyt viehätysvoimani.

Yleisesti ottaen tosi rankka ja opettavainen reissu. Olen kasvanut tosi paljon ihmisenä. Mokailtu on, enkä joka virheestä välttämättä edes oppinut, mutta niin hauska ja mahtava kokemus on ollut, etten todellakaan kadu mitään. Taas yksi paikka ja ryhmä ihmisiä, joille olen jättänyt osan sydäntäni.

Loppuajan biisilista:
- Frauenarzt & Manny Marc: Das geht ab
- Goran Bregovic: Gas Gas
- Fatboy Slim: Star 69
- Bobby Burns: I'm from Holland
- Oasis: Wonderwall
- Black Eyed Peas: Meet me halfway

Lopuksi kuva kollegoiltani saadusta kortista, joka summaa Saksan-kokemukseni:

B2B - Back to Bonn

Kolme viikkoa on vierähtänyt siitä, kun palasin Bonniin joululomilta. Aika on mennyt tosi nopeasti.

Töissä on ollut varsin tapahtumarikasta: pomo ehti olla neljä päivää töissä lomien jälkeen ennen kuin hänellä poksahti kysta. Hän on nyt ainakin 2-3 viikkoa saikulla, mikä tarkoittaa sitä että mulla on ilo tehdä kahden ihmisen hommat. Ongelma ei ole niinkään työn määrä (kert tiedän et voin pitää ylityötunnit vapaina myöhemmin) vaan se, että n. 25% ajasta olen ihan pihalla enkä tiedä, mitä mun oikein pitäisi tehdä. Odotan kauhulla ensi viikkoa, kun meillä ("by we I mean you" niinku pomoni sanoo) on mm. puolen päivän workshop saksaks: näyttää siltä, etten joudu pelkästään kärsimään saksamolotuksesta, vaan myös esittämään jotain meidän ehdotuksia siellä (aion kyl pitää esityksen enkuksi, jos näin on). Varmaan pitää anella maanantaina pomon pomolta, että voisiko joku mahdollisesti auttaa mua...

Ihan friikkiä, että mun yhdeksän kuukauden sopimuksesta on enää 24 työpäivää jäljellä. Totta puhuen en malta odottaa sopimuksen loppua. Pomon poissaollessa olen niin mukavuusalueeni ulkopuolella, ihan kuin pitelisin räjähdysaltista käsigranaattia ja odotan vain, milloin keskittymiseni herpaantuu ja kämmään. Mua ei huvita herätä joka aamu ahertamaan paskapalkalla. Okei, yritän ajatella positiivisemmin:
1. vastuutehtävät näyttävät hyvältä CV:ssä
2. en opi mitään, jos en joudu haastamaan itseäni
3. kun pomo ei ole töissä, voi tehdä töitä omaa tahtiani ja rauhassa jumittaa ruokatauoilla tunnin päivässä
4. kert mua ei kiinnosta networking enää, voin hyvällä omatunnolla viettää kaikki lounastauot kavereiden kanssa
5. ...mulla on kiva taustakuva työkoneessa?

Auringonpaistetta voi ihailla toimiston ikkunasta - ulos kun ei ole menemistä. On just kivaa olla koko valoisa aika viikolla töissä, kun joka vtun viikonloppu sataa tai on pilvistä.

Työt sikseen: vapaa-ajan vietto tällä miellyttää mua erittäin paljon. Haluan ottaa kaiken irti loppuajastani tällä, joten olen hengannut ihan sikana. En välitä niinkään nukkumisestakaan. Joku voisi väittää, että olen rappiolla kun käyn ulkona ke-to-pe, hengaan baarissa yhteen asti ja tulen aamulla vähemmän freshinä töihin... Mutta hei, täytyyhän jotain ottaa irti siitä, että mun esimiehet eivät ole paikalla vahtimassa mua. ;) Elämäntilanteeni on väliaikainen, enkä varmaan jaksaisi tällaista tahtia pidemmän päälle, mutta mitäpä siitä: pääasia, että mulla on hauskaa. Olen ollut nyt koko viikon kipeänä (yskin keuhkoni pihalle, muuten ei ole mitään), mutta sekään ei kahta päivää pidempään saanut mua jäämään kotiin. Nyt viikonloppuna en kyllä jaksa tehdä enää mitään. Tekee hyvää vain levätä kotona ja nukkua.

Vaikea uskoa, että reilun kuukauden päästä tämäkin kokemus on ohi, ja taas on hyvästien aika. Varsinkin parin ihmisen suhteen ahdistaa ajatus siitä, että tuskin tapaamme enää koskaan.


Se kyllä lohduttaa, että paluu arkeen ei ole edessä vielä pitkään aikaan. Odotan Australian-reissua todella, todella paljon. Valmisteluita tulee olemaan edessä vielä paljon, mm. meidän paluulentomme ovat vielä järjestämättä, ja lisäksi joudun käymään keuhkoröntgenissä todistaakseni Australian viranomaisille, etten onnistunut hankkimaan tuberkuloosia Hong Kongissa.
Työkaveri laittoi itselleen muistilapun sen jälkeen, kun oli kysynyt mun tulevaisuuden suunnitelmista 5 kertaa.

Mulla on jo aivan liikaa suunnitelmia Australian jälkeisellekin ajalle. Ne eivät kuitenkaan ole tämän blogin aiheena, joten niistä lisää joskus muulloin.

Mitenköhän onnistuisin joskus asettumaan aloilleni?

Loppukevennyksenä: eating fail.
Eating fail kotona. :D

Paris, mon chérie

Rakastavaiset / Montmartre.

Tammikuun toisena viikonloppuna oli seuraavan reissun vuoro: tällä kertaa kohteena oli Pariisi, jossa minä ja Amira vierailisimme Honkkarista tuttujen Hafidan ja Marien luona. En tykännyt Pariisista vieraillessani siellä ensimmäisen kerran yläasteikäisenä, mutta tämä kerta oli erilainen. Pariisissa on asennetta ja kauneutta, ja siellä voisi viettää varsin mukavaa elämää - jos on rahaa nauttia kahviloista, baareista, musiikista, jne.

Biletimme yöt ja nukuimme kahden tunnin pätkissä pitkin päivää. Emme olleet kovin kiinnostuneita nähtävyyksistä, sillä olimme nähneet ne jo aiemmin. Käytimme aivan törkeästi rahaa ruokaan ja juomiin, mutta ne olivat kyllä sen arvoisia. Halusimme vain hengata hyvässä seurassa ja nauttia kaikilla aisteilla ympäröivästä ilmapiiristä. Onnistuin jopa puhumaan enemmän ranskaa kuin tiesin osaavani. Pariisi oli myös hyvin kuvauksellinen ja täynnä katutaidetta, joka piti vaan löytää.

Sunnuntaina juna vei mut takaisin Bonniin. Mieluummin olisin jäänyt.

Ihaninta valkkaria

Siellä, täällä ja tuolla

Portugalin jälkeiset joulukuun päivät olivat töissä varsin tylsiä ja vähän ahdistavia: ei ollut paljoa tekemistä, kärsin motivaatiovajeesta ja yritin täten vältellä pomoni seuraa, ja sen sijaan jumitin pitkillä lounastauoilla kavereiden kanssa. Yksityiselämässä sen sijaan oli vilkasta - jatkoin tiheään ulkona käymistä, vierailin taas Belgiassa tällä kertaa porukalla, ja hengasin paljon. Meinasin tulla hulluksi odotellessani lomaa, sillä energiatasot olivat varsin alhaalla.Belgiassa ja työpaikan pikkujoulubileissä oltiin samalla, varsin hulvattomalla porukalla.
Ja tulihan se loma sieltä: ensin vierailin neljän yön ajan ihanaisen Amiran luona Oslossa. Vaikka Oslo onkin varsin posh ja rahakas kaupunki, löytyi kaupungista myös vaihtoehtoalueita, jotka olivat kovasti mun mieleen. Oli niin hyvä olo vain jumittaa Amiran kanssa, valokuvata, nukkua pitkään, istua iltaa viinilasillisen ääressä ja nauttia siitä, ettei ole pakko tehdä yhtään mitään.
Lisää Oslo-kuvia täällä.

Oslon jälkeen oli sitten joulun alla suuntana Suomi. <3 Oli ihanaa olla kotona ja nähdä rakkaita ystäviä (ja okei, perhettä ja sukuakin, ja kisua) taas. Ihanaa perushengausta, biletystä pitkästä aikaa kunnon Suomi-tyyliin (ois voinu ehkä vähemmänkin ottaa), suomen kieltä ja relausta. Ihanaihana loma, joka kahden viikon kestostaan huolimatta loppui liian pian. :(

Tässä valan tunteella tinaa. Tina ennusti uudelle vuodelle kohtaamista vasarahain kanssa. Toivottavasti se ei tarkoita, että sellainen syö mut Australiassa, aijai... (Äää pelkään haita ihan sikana.)



Eilen matkasin sitten takaisin Bonniin. Matka ei tietenkään sujunut kommelluksitta (ei mulla ikinä), mutta ei siitä sen enempää, sillä perille pääsen. Kotona odotti "iloinen" yllätys - vikana päivänä ennen lähtöäni tukkoon menneet suihkut ovat edelleen rikki, lattialla jotain työkaluja ja ovessa lappu että niitä ei sitten sovi käyttää. Nice, en haluiskaan peseytyä. Kämppis sanoi, ettei kahteen viikkoon ole tapahtunut oikein mitään, ja ettei isännöitsijää kauheasti kiinnostunut ja tämä oli kuulemma sanonut, että "oma vikanne, hoitakaa itse". En viittinyt sitten mainita, että minähän siellä suihkussa olin kun se meni tukkoon... Vaikkei se mun syy olekaan, että se meni tukkoon (ehehe, kirjotin ensin "että se tukkoon meni", ihanaa että alan jo käyttää saksalaista sanajärjestystä), hävettää kyllä etten ehtinyt jäädä sotkuja siivoamaan - olin jo krapulan kunniaksi myöhässä töistä, ja sieltä taas piti melkein suoraan lähteä lentokentälle. Jeee hyvin mä vedän. Kämppis lupaili kyllä mennä huomenna valittamaan asiasta isännöitsijälle ja vaikka Studentenwerkillä (opiskelijajärjestö, jolta kämpät on vuokrattu) asti, jos hommaan ei tule tolkkua. Onneksi, ei tekisi kauheasti mieli mennä sönkkäämään mun "suihku ei toimi, on tulva, en osaa tehdä mitään, bitte tehkää jotain" saksaa.

Tänään olen viettänyt löhösunnuntaita. Pyykkäsin, siivoilin vähän, jaksoin kerrankin laittaa ruokaa, ja kävin oikein ulkoilemassakin kameran kera. Täälläkin on nyt ihan valkoista, kun viime yönä satoi lunta.

Tuntuu tosi oudolta olla täällä. Huomenna pitäisi mennä taas töihin. Pelottaa/jännittää vähän, että vieläkö töissä oleminen tuntuu vastenmieliseltä tai ahdistavalta. Pitää varmaan ottaa itseään niskasta kiinni ja esittää vielä 39 päivää pirteää ja motivoitunutta, koska
a) ei ole suotavaa, että pomo sitten helmikuussa kirjoittaa mulle työtodistuksen mielessään vain mun loppuajan jumitus ensimmäisen puolen vuoden oikeasti tosi hyvän menestyksen sijaan, ja
b) en jaksaisi enää olla aneeminen lahna.

Pikapyrähdys Portugaliin

Eräänä tylsänä lauantai-iltapäivänä mua alkoi ahdistaa Bonnin pienet kuviot, ja aloin katselemaan junia Hampuriin päästäkseni joku viikonloppu pienelle reissulle. Junat olivat kuitenkin ihan liian kalliita, kun parin viikon varoitusajalla ei halvempia alennuslippuja enää ollut saatavilla. Eksyin sitten Germanwingsin Blind booking –sivulle. Homman nimi on se, että asiakas valitsee päivät, jolloin haluaa matkustaa, ja haluamansa teeman matkalle (esim. ”rantaloma” teemalla ei päädy Alpeille, eikä luontolomalla Lontooseen), maksaa 39€ menopaluusta ja päätyy jonnekin. Halutessaan 10 matkakohteen listalta voi blokata ulos kohteita 5 euron hintaan, jos jonnekin ei halua mennä. Valitsin teemaksi kulttuurin, blokkasin ulos muutaman paikan jossa olen vastikään juuri käynyt (Brysseli, Barcelona, Salzburg) ja annoin palaa. Kun avasin silmäni, ruudulla luki että tämä tyttö pääsisi marraskuussa Lissaboniin. JEEEEE!

Luvassa oli siis lauantaiaamusta sunnuntai-iltapäivään kestävä minireissu Portugalin pääkaupunkiin Lissaboniin. Matka alkoikin jo hyvin, kun Kölnin lentokentällä vältyin pitkältä check-in jonolta, kun bongasin Germanwingsin self check-in laitteen. Vekotin oli niin helppo käyttää, että minuutin kuluttua mulla oli tulostettuna boarding pass, johon olin valinnut itselleni käytäväpaikan eturivistä, eli parhaan mitä voin toivoa. Jee! Lento sujui leppoisasti, vaikka hiukan sainkin potea nälkää, kun kitupiikkinä en tohtinu upottaa pennosiani lentokoneruokaan. Lissabonin kentällä kuitenkin onnistuin nopsasti löytämään oikeaan suuntaan menevän paikallisbussin (halvimmalla tietty mennään), joten matka kohti keskustaa saattoi alkaa. Bussimatkan vietin tuijottamalla sokeaa pariskuntaa, jotka auttelivat hellästi toisiaan kun oli aika laittaa sadehattu päähän eikä se tahtonut mennä oikein päin.

Hostelli löytyi tuurilla helposti, oli nääs kulman takana bussipysäkiltä. Paikka oli sikasöpö ja työntekijät ehkä ystävällisimpiä, joihin olen hostelleissa törmännyt. En pistänyt pahakseni huoneen jakamista kolmen pojankollin kanssa, sillä huone tuoksui ihanasti partavedeltä. ;)

Lauantaina satoi aika huolella. En antanut sateen pelotella itseäni, vaan lähdin urheasti uimaan kuljeskelemaan ympäri kaupunkia. Eksyilin jonnekin vähän slummahtavammalle alueelle ja bongasin hienoja graffiteja. Kävin katsomassa Sao Jorgen linnaa, josta en kyllä juurikaan innostunut, sillä sadesäällä näkyvyys oli heikko. Hengasin rattoisassa raamatunkin (LP) suosittelemassa pois’caféssa, jossa oli kiva tunnelma ja leppoisaa selailla hyllystä löytyneitä kuvakirjoja. Yritin vierailla paikallisesta Fado-musiikista kertovassa museossa, mutta en löytänyt sitä, ja siinä vaiheessa kun tajuin sen olevan ehkä sitten toisella puolella korttelia, sulkemisaika oli jo niin lähellä ettei kannattanut enää mennä sisään.

Illalla harhailin kauppakaduilla (pakko shoppaa kuivia vaatteita, ikävää), ja osuin oikeasti vahingossa museoon, jossa oli ilmainen muoti- ja designnäyttely, jossa jumitin melkein pari tuntia kun se oli niin mielenkiintoinen (sieltä löytyi mm. Eero Aarnion tuoleja). Pimeällä Lisbonin tosi upeat ja tyylikkäät jouluvalot olivat edukseen (en yleensä tykkää juurikaan jouluvaloista, sillä ne ovat usein liian pröystäileviä mun makuun tai muuten vaan rumia, mutta nämä olivat klassisia, oikeissa mittasuhteissa eivätkä olleet mitään krääsää). Päädyin helppoon ja halpaan illallisvaihtoehtoon, yksin kun en jaksanut ravintolaruuista maksella, ja vedin perusmätöt kultaisten kaarien alla. Myöhään kävin vielä bilekaupunginosa Bairro Altossa kuvaamassa seinämaalauksia.

Päädyin takaisin hostellille joskus ysin jälkeen, vaihdoin vaatteet ja menin jumittamaan hostellin loungeen. Lueskelin siinä hyllystä löytämääni Running with scissors –nimistä varsin omituisen miekkosen omaelämäkertaa, joka oli tosi hauska ja nokkela. Joku aussipoika Dylan Perthistä tuli heittään mulle läpät, ja suostuin sitten pelaamaan sen kanssa shakkia (voitin tietty, tosin en tiedä johtuiko tämän mun kyvykkyydestä vai saatoiko asiaan vaikuttaa Dylanin nauttimat useat oluet). Dylanin lähtiessä baarikierrokselle mut haastettiin vielä hostellin työntekijän toimesta uusintakierrokselle (voitin taas).

Aivojumpan jälkeen kävin yöpuulle. Heräilin yöllä bileääniin ja näin kummallisia unia, joten en aamulla kasin maissa herätyskellon soidessa ollut kovin pirteä. Mieli parantui kun pääsin ihanaan (ilmaiseen) aamupalapöytään, jolle ystävällinen portugalilaisrouva kattoi mulle vastapaistettua munakokkelia ja paahtoleipiä. Runsaan aamiaisen jälkeen suuntasin nopealle aamureissulle Belemiin, jossa kävin vilkaisemassa Torre de Belemiä ulkopuolelta (mun erittäin tiukan aikataulun takia en aikonutkaan mennä sisään), käyskentelin ihan kesäisen tuntuisessa auringonpaisteessa T-paidassa ja nautin auringon lämmöstä iholla ja meren tuoksusta. Kävin katsomassa kaunista Dos Jeronimos –luostaria, ja maistelin viereisen korttelin maallisempia nautintoja tarjoavassa kahvilassa paikallista herkkua Pasteis de nataa, joka olikin tosi hyvää. Sitten olikin jo aika hypätä ratikkaan ja kolistella takaisin keskustaan, napata kamat mukaan ja ajella taas bussilla lentokentälle (pääsin nauttimaan myös highway-to-hellistä kun jäin vahingossa vasta kaksi pysäkkiä lentokentän jälkeen pois, ja sain vähän kävellä että pääsin sinne takaisin…).

Loppumatka meni vähän niin ja näin: mun molemmilla puolilla istuin portugalilaisherrat, jotka keskusteli mun yli vartin siitä, mikä kellonaika Portugalissa mahtaa olla. Sit ne innostuivat juttelemaan myös mun kanssa, ja erittäin huonolla englannilla toinen kertoi koko työhistoriansa, mielipiteensä maahanmuuttajista Portugalissa (ei kovin positiivinen) ja kertoi mitä mieltä on mun ”kotimaasta” eli siis Saksasta. Yritin sanoa sille pari kertaa, etten ole saksalainen vaan suomalainen, mutta ei mennyt viesti perille kun hän oli kiinnostuneempi omasta monologistaan. No, tarjosipa ainakin suklaata.

Lentokentällä odotti inha puolen tunnin bussinodotus jäätävässä tuulessa. Kun vihdoin pääsin kämpille Bonnissa, oma sänky oli huipusta reissusta huolimatta maailman paras paikka.

Dos Jeronimos -luostari



Torre de Belem, joka oli kai rakennettu kaupungin puolustamiseksi.


Jouluvaloja Baixa- ja Rossio-kaupunginosissa.



Ilta hämärtyy Alfaman sivukujilla.

Elämä Saksassa

Viime aikoina mulla on ollut todella kiire. Olen välillä ollut hakkaavan, murskaavan väsynyt, ratkikatkipoikkipuhki. Olen parina iltana oikeasti itkenyt laahustaessani kotiin – en siksi, että olisin surullinen tai onneton, vaan silkasta uupumuksesta ja malttamattomuudesta odottaa, että vihdoin pääsisin kotiin lepäämään. Tämä onneksi kertoo siitä, että mulla on ollut todella hauskaa, mutta myös siitä, etten ehkä ole kuunnellut kroppani tarpeita tarpeeksi. Onneksi jatkuvasta liikkeessä olosta huolimatta pääni ei ole lamautunut, vaan olen ajatellut paljon itseäni ja tulevaisuuttani ja ymmärtänyt monia asioita.

Mun arkielämä on ollut todella kiireistä. En ole käyttänyt työntekoon sen enempää aikaa kuin ennenkään, mutta olen löytänyt pari uutta huippua T-Mobilella työskentelevää kaveria, joiden kanssa jumitan lounastauoilla monta kertaa viikossa kokonaisen tunnin. Pitkä lounastauko taas venyttää työpaikalla vietetyn ajan pituutta. Iltaisin mulla on ollut todella vilkasta: olen käynyt joka viikko 4-5 kertaa ulkona iltaisin: AIESEC-harjoittelijoilla on illanviettoja kirjaimellisesti joka ikinen ilta, ja varsin usein olen jaksanut raahautua paikalle. Nyt mulla on ollut myös entistä enemmän sellainen olo, että kuulun porukkaan ja olen jonkin ryhmän jäsen, enkä vaan hengaaja, mikä on ollut erittäin mukavaa, vaikken ehkä sielunsukulaisuutta tunnekaan. Sosiaalinen elämäni on vilkasta ja miellyttävää. Lisäksi olen käynyt kaksi kertaa viikossa saksankurssilla, johon ei ole motivaatiota yhtä paljon kuin ennen johtuen uudesta opettajasta, jonka opetustyyli sopii mulle huonommin kuin edellisen opettajan. Olen myös istunut iltaa kurssitovereideni kanssa noin kerran kahdessa viikossa, mikä on ollut erinomainen asia saksani sujuvuuden kehittymiselle, kun olen saanut pälättää saksaksi useamman tunnin kerralla. Näiden ihmisten kesken tuntuu mukavalta keskustella, kun tietää että toisilla on kärsivällisyyttä kuunnella ajan kanssa ja auttaa toista eteenpäin, kun osaamme saksaa hyvin mutta emme täydellisesti, ja kieliopillisesti oikeiden lauseiden muodostaminen voi vaatia vääntämistä. Puhumme myös paljon kotimaidemme kulttuureista, reissuistamme ja elämästämme yleensä, mikä on ollut tosi kiinnostavaa.

Saksa on muuten kulttuurina tosi samanlainen kuin Suomi. Samantyyliset maut ruuassa, tietty jähmeys ihmisten välisessä kanssakäymisessä erityisesti vieraiden kesken, vakavuus töissä, sosiaaliyhteiskunta, jonkinasteinen alemmuuskompleksi muita valtioita kohtaan johtuen takapajuisuuden tunteesta ja hävityistä sodista. Nyt kun illat pimenee ja sade piiskaa, olen huomannut, että ihmisten kasvonilmeet alkavat muistuttaa perinteistä suomalaista syysnaamaa: >:(

Töissä on ollut kummallista, kun pomoni on ollut melkein neljä viikkoa poissa, mikä on tehnyt minusta meidän kyselyekspertin. Vaikka olen tehnyt meidän molempien työt, ei oikeastaan ole edes ollut niin kovin kiire, väsyttävää vain. Olen huomannut, mitä ”koordinoiva rooli” tarkoittaa: kun puhelimeni soi ja sähköpostia pukkaa jatkuvasti ja mut keskeytetään ihan koko ajan, pystyn keskittymään yhteen asiaan maksimissaan kymmenen minuuttia kerrallaan, mikä on pitemmän päälle tosi rasittavaa. Mulla on mennyt töissä todella hyvin pomon poissa ollessa ja olen saanut välillä niin paljon positiivista palautetta että poskeni punottavat (vaikka tietysti mulla on myös kehittymiskohteita ja myös näistä olen saanut kuulla), mutta silti mun työmotivaatio on ollut vähän hukassa. Työstä suuri osa tuntuu kuluvan prosessien seuraamiseen ja kovasta yrityksestä huomatta aika menee politikointiin ja byrokratiaan, sen sijaan että saataisiin jotain konkreettisesti työntekijöiden elämään vaikuttavaa aikaan. Saksalainen perinteinen organisaatio byrokratioineen ja hierarkioineen, mitäpä muuta voisin odottaakaan. Toinen asia, mikä ei kauheasti miellytä mua, ovat amerikkalaiset vaikutteet yrityskulttuurissa: verkostoitumisen korostuminen, pakollinen small talk, miten pitää olla niin esiintymistaitoinen ja valovoimainen. Tuntuu, että täytyy koko ajan pitää jotain show’ta yllä, kert luonteeni ja suomalaisuuteni puolesta en arvosta tyhjän puhumista ollenkaan. Tarvitsen omaa tilaa, ja menen oikein mielelläni edes kerran viikossa yksin lounaalle saadakseni rauhassa ajatella omia asioitani. Tunnen verkostoitumisen edut, mutta en pidä ajatuksesta tutustua ihmisiin ensisijaisesti hyötymielessä, enkä itse asiassa odota hyötyväni kontakteistani kovinkaan paljon, kun mulla ei edes ole aikomuksena jäädä Saksaan.

Kun saamani suosionosoitukset töissä eivät ole jaksaneet kovin pitkään lämmittää mieltäni, olen tajunnut, että ”Corporate life” ja oravanpyörässä juokseminen ovat alkaneet kiinnostaa mua koko ajan vähemmän. Ennen olen pitänyt turvallista kahdeksasta-neljään-elämää houkuttelevana, mutta itse asiassa turhien papereiden pyörittely kahdeksan tuntia päivässä, viisi päivää viikossa, 40 vuotta elämästä alkaa tuntua aika surulliselta ajatukselta. Firmat tahkoavat rahaa ja syytävät uusia tuotteita ja palveluita markkinoille ja maksavat palkkoja, mutta jotenkin tämä piirissä pyöriminen tuntuu niin merkityksettömältä. Äiti muistuttaa, että tällaista elämä vaan on ja töissä on käytävä. Palaamme taas sen perinteisen onkspakkojoseihaluu-kysymyksen ääreen. Kapinallinen sieluni kieltäytyy uskomasta, että meidät kaikki on tuomittu urasuuntautuneeseen elämäntapaan tai vähintään kaupan kassalle. Olen ehkä lukenut liikaa inspiroivia juttuja matkakirjailijoista (travel writers), valokuvaajista ja muista liikkuvista luovan työn tekijöistä. Olen alkanut puolitosissani haikailla erilaisen elämäntavan perään. Vaikka mulla on hyvinkin kykyjä bisnesuran luomiseen, mua oikeastaan kiinnostaisi paljon enemmän matkustelu, kirjoittaminen ja valokuvaaminen. En kyllä tiedä, menisikö näistäkin rakkaista harrastuksistani hohto, jos tekisin niitä niskassani paine siitä, että huomennakin pitää olla rahaa syömiseen ja kattoon pään päälle. Totta puhuen en usko että mua alkuviehätyksen laannuttua kiinnostaisi pidemmän päälle työskennellä esim. Hesarilla, joka lähettäisi mut ottamaan kuvia Halosen naamasta tai jostain muusta tylsästä. Mun unelma on, että olisin niin hyvä (ja onnekas) valokuvaaja, että voisin vaan napsia kuvia mua kiinnostavista kohteista, ja kuvista tulisi niin hienoja, että voisin elättää itseni myydä niitä ihmisille ja lehdille. Kaipaisikohan National Geographic freelanceria? Kuuluisin mieluusti samaan joukkoon näiden kuvaajien kanssa, tosin ehkä piiiikkasen olisi opittavaa ennen sitä. Tapahtuuko näiden pohdintojeni seurauksena mitään? En tiedä. Musta tuntuu hyvältä, että olen vasta 21-vuotias eikä mulla ole taloa/autoa/koiraa/miestä/lapsia pakottamassa siihen perinteiseen vaihtoehtoon, vaan mulla on edelleen optio tehdä jotain muuta.

Viimeisen kuukauden ajan mulla on ollut kovasti ikävä Suomeen. Joka päivä mun on tehnyt mieli syödä suomalaisia ruokia, rentoutua saunassa, katsoa iskän kanssa telkkaria, mättää Jonin kanssa sipsejä katsellen jotain typerää leffaa, perushengailla rakkaimpien ystävien kanssa, käydä keikalla, vetää pitkästä aikaa kunnon kännit ja ördätä Riksun baareissa. En malta odottaa, että pääsen joululomalle Suomeen.

Halloween, en jaksanut panostaa pukeutumiseen.

Musen tajunnan räjäyttävän keikan loppu.

Joulumarkkinoilla Bonnissa.

Olen hiljaa

-Mun puhelin päätti tehdä tenän lopullisesti, joten mua on turha yrittää saada enää kiinni Suomen numerosta. Saksan numerosta vastaan (silloin kun en ole töissä, sillä siellä T-Mobile sabotoi mua eikä verkkoa löydy).
-Mun läppäri päätti vaipui muutamaksi päiväksi koomaan, mutta heräsin onneksi henkiin fiksujen ihmisten antamien vinkkejen ansiosta.
-Mun kengistä irtos korko, mun käsi on kipee ja yhyy.

Muuten mul menee tosi hyvin: hengaan ihan sikana, nautin elämästä, käväisin tossa vähän Portugalissa ja uusiakin reissuja on vielä tämän vuoden puolella tulossa. Suomeen olen tulossa 22.12. illalla. Tilaan joululomaksi lunta, aurinkoista säätä ja pakkasta -5 astetta, ei tuulta, kiitos.